”Menisit jo eteenpäin elämässäsi” – Viimeinen blogikirjoitus

Näinä päivinä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun ns. kielsin uskoni. Mieleeni on tullut ajatus, että nyt voisi olla aika kirjoittaa tämän blogin viimeinen kirjoitus. Minulla olisi tuohon pari syytä:

  • Vuosien varrella käsittelemäni asiat ovat aika perusteellisesti osaltani käsitelty, ja tällä konseptilla kirjoittamisesta uhkaa tulla asioiden toistoa.
  • Tällainen blogialusta tuntuu aikansa eläneeltä: se on jäänyt vähän erilliseksi saarekkeeksi, kun toiminta on paljon interaktiivisempaa nykyisessä sosiaalisessa mediassa.

Katsaus menneeseen

Aloin tämän blogin kirjoittelun vaiheessa, jolloin irtautumisprosessini rankin osuus oli jo ohi. Tarkoitukseni oli tässä blogissa analysoida ja purkaa ajatuksiani mahdollisimman asiallisesti ja rakentavasti. Ajan myötä huomasin saavani lisää rohkeutta ja alkoi tulla melko selviäkin kannanottoja. Niin, rohkeus, se pelon vastakohta. Mitä pelkäsin ja osin vieläkin pelkään?

Vaikka tiedostan hyvin, että kaikilla pitäisi olla oikeus omaan tarinaansa, minuun on iskostunut ajatustapa, että omista vaikeista kokemuksista puhuminen on pahasta, sillä se uhkaa ns. liata kotipesää. Jossain vaiheessa kuitenkin totesin, että tuota opetusta noudattamalla minulla ei ole kunnollisia välineitä käsitellä kokemuksiani. Rajan ylittäminen ei ole kuitenkaan ollut helppoa, vaan koin ja koen yhä ajoittaista syyllisyyttä. Lisäksi olen aina pelännyt ulkopuolelta tulevaa syyttelyä. Vähättely on toinen tosi hankala asia käsitellä.

Tällaista huonoa palautetta olen saanut:

Syyttelyä, syyllistämistä ja vähättelyä on vuosien varrella tullutkin jonkin verran, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin pelkäsin:

”Mikä tarve sinulla on kirjoitella tuollaisia kirjoituksia?”

Tällaiset kommentit kuuluvat kategorioihin syyllistäminen ja väheksyminen. Minulla on tarve kirjoittaa, ja jos se on jollekin uhka, kannattaa perusteellisesti miettiä, miksi näin on. En ole vastuussa toisten tunteista.

”Nyt loppuu tuo pilkkaaminen!”

Tällaiset ovat ikäviä. Tuntuu, että minun kokemukseni ja ajatukseni uhkaavat jotenkin jonkun olemassaoloa. Vaikka tajuan järjelläni, ettei tuo ole minun ongelmani, olen herkkä aggressiiviselle käyttäytymiselle ja joudun tuollaisissa kohdissa hengittämään syvään. Minulle on jäänyt epäselväksi, miksi ihmiset, jotka haluavat elää siinä suojatussa maailmassaan, tulevat lukemaan tällaisia kirjoituksia, jotka uhkaavat heitä?

”Menisit jo eteenpäin elämässäsi”

Tämä on todella hankala. Minä elän hienoa ja täyttä elämää, johon kuuluu väkisin välillä menneiden käsittelyä, ja sitten tulee tuollainen märkä rätti naamaan pystymetsästä. Tuollainen vähättely on epä-älyllistä ja epäempaattista, mutta osuu helposti maaliin ja meinaa hetkeksi tukkia suun, kun koitan olla vastaamatta pahaan pahalla.

”Menisit seuroihin”

Pahoitteluni, mutta tuollaiset ovat ymmärtämättömyydestä johtuvia hutilaukauksia. Tuollainen puhuttelu ei johda mihinkään.

Entä mitä hyvää kirjoittelustani on seurannut?

Paljon, ja sen vuoksi teinkin tätä niin pitkään! Ensinnäkin tämä on vienyt omia prosessejani kovasti eteenpäin. Koen olevani vieläkin vapaampi ihminen kuin tätä aloittaessani. Pelko on hellittänyt otettaan, vaikkei kokonaan ole otteestaan päästänytkään.

Lisäksi, ja tämä on erityinen ilon aihe minulle, olen tullut auttaneeksi muita ihmisiä. Kirjoituksiani on jonkin verran kommentoitu täälläkin (kiitoksia siitä!), mutta enemmän niistä on keskusteltu sosiaalisessa mediassa ja palaute on ollut todella positiivista. Sormeni ja ehkä varpaanikaan eivät riitä laskemaan niitä yksityisviesti-yhteydenottoja, joita olen vuosien varrella saanut tämän blogin vuoksi: ihmiset kertovat saaneensa ajatuksistani paljon apua, ja olen voinut ohjata monia heistä vertaistuen piiriin.

Karmaisee välillä ajatella, miten moni ajattelee minun tekevän pahaa, kun autan vaikeissa tilanteissa olevia ihmisiä löytämään uuden tavan elää tätä elämää. Oma pyrkimykseni on nimenomaan parantaa maailmaa.

Nyt siis laitan tämä blogin pakettiin ja jätän tänne luettavaksi niille, jotka tavalla tai toisella törmäävät tähän. Halusin kertoa kokemuksistani mahdollisimman rehellisesti ja rohkaistuin myös miettimään kriittisesti mennyttä elämääni, silläkin uhalla, että se on vieläkin joidenkin ihmisten elämää, ja siksi välillä tulee vähän lunta tupaan. Tähdennän vielä: ketään ihmistä en ole halunnut loukata tämän prosessini aikana.

Kiitoksia lukijoille, joita on näiden vuosien saatossa ollut kymmeniä tuhansia. Katsotaan, mitä elämä tuo tullessaan jatkossa. Kirjoittelu on mukavaa puuhaa, joten uskon jatkavani sitä jossain muodossa, mahdollisesti laajentamalla aihepiiriä.

P.S. Tarkistin juuri tilastoista tämän päivän tilanteen: vajaat 100 000 lukukertaa ja yli 32 000 eri lukijaa alusta lähtien laskettuna. Viime aikoina lukijoita on ollut vähemmän kuin alkuvuosina, kun en ole ollut enää yhtä aktiivinen.

 

Mainokset
Kategoria(t): Luokittelematon | 2 kommenttia

Teologit ja maallikot – kahden kerroksen väkeä?

Havainto:

Teologisesti oppineet some-keskustelijat eivät useinkaan keskustele ehkäisykielloista, vaan pyörittävät keskustelua tasolla, joka on maallikoille usein melko käsittämätöntä. Maallikot eli tavikset keskustelevat elämäntapa-asioista sitäkin enemmän.

Tämä viitannee siihen, ettei ehkäisynkiellot eikä muutenkaan kiellot ole teologisesti kiinnostavia, eli teologiasta ei löydy tarpeeksi hyviä perusteluita noille asioille, jotta niistä olisi uskottavaa väitellä ammattilaistasolla?

Maallikko-vl:t puolustavat ehkäisynkieltoa sillä alkukantaisella voimalla, jolla ylläpidetään sitä, ”mikä on aina ollut”, ja luulevat tämän uskonsa olevan Raamatun mukaista. Tästä tulee mieleen, että eikö oppineemmat myöskään uskalla ottaa kantaa aiheeseen? Korjata erehdystä, joka on saanut elää liian pitkään, sukupolvien ajan? Vieläkö pappishajaannuksen traumat näkyvät?

Kategoria(t): Kiperät | 2 kommenttia

10 käskyä – näin ne ymmärsin :)

Törmäsin kymmeneen käskyyn, ja pälkähti päähän kirjoittaa niistä sen mukaan, miten ne opin joskus ymmärtämään…kyllä, kieli on vähän poskessa 🙂

1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.

Mitä se on?
Jos jostain asiasta, kuten esimerkiksi harrastuksesta tulee itselle niin tärkeä, että seurahalut vähenee, niin siitä asiasta on tullut hänelle epäjumala, ja on vaarana joutua ulos Jumalan valtakunnasta.

2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.

Mitä se on?
Ei saa kiroilla. Saa sanoa raato ja rutto. Vain epäuskoiset kiroilevat.

3. Pyhitä lepopäivä.

Mitä se on?
Ei saa onkia ahvenia sunnuntaina, vaan sinun tulee laittaa perhe aamulla pyhäkoulukuntoon, sitten iltapäivällä vielä seurakuntoon. Vappu ei ole oikea pyhä, silloin saa vaikka ajaa ruohonleikkuria.

4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Mitä se on?
Tottele vanhempiesi opetusta, vaikka se olisi oman ajattelusi vastaista. Ajattele, että he ovat oikeassa, vaikkeivät he olisikaan.

5. Älä tapa.

Mitä se on?
Vain epäuskoiset tappavat.

6. Älä tee aviorikosta.

Mitä se on?
Vain epäuskoiset tekevät varsinaisia aviorikoksia. Tosin kaikki aviovuoteen ulkopuolinen seksuaalisuuden toteuttaminen tai sen ajatteleminen kulkee myös tämän aviorikosnimikkeen alla. Sillä tämä on ainoa käsky, jolla voidaan edes jotenkin perustella ihmisten seksuaalisuuden hallinta.

Loput käskyt koskevat lähinnä epäuskoisia ihmisiä.

 

Kategoria(t): Ironia | Yksi kommentti

Mustavalkoinen maailmankuva on väkivaltainen

Sen jälkeen, kun olin lähtenyt vanhoillislestadiolaisuudesta, törmäsin uskomiseen, joka oli minulle vierasta: sellaista vapaaehtoista, johon ei liity mitään sen kummempia sääntöjä. Tuntui hämmentävältä: mitä se sellainen uskominen on, jossa ajatellaan asiat ihan omalta kantilta, eikä totella jotain opetettua? Tai sitten voidaan olla uskomatta, ja sekin on ihan ok!

Olin oppinut uskomisen sen tottelemismerkityksessä: –Usko kun sinulle sanotaan, tottelevaisuus on parempi kuin uhri. Tätä aihetta olen käsitellyt paljon vuosien varrella eri kulmista tässä blogissani. Raskaat vaiheet ovat enimmäkseen takanapäin, mutta minulla on näköjään vieläkin tarvetta avautua näistä asioista.

Alkoholismi/väkivaltaperheet nähdään lastenoikeusongelmana, mikä on hyvä asia. Mutta tämä ongelma on mielestäni liian piilossa: tiukka uskonnollinen kasvatuskin voi rampauttaa lapsia henkisesti. Se ei välttämättä näyttäydy ongelmana vielä lapsen ollessa lapsi, mikä tekee tästä aiheesta vähän haasteellisen. En näe aatteellista tai uskonnollista kasvatusta tietenkään ongelmana sinänsä, eiköhän kaikki kasvata jollain aatteella, ja hyvä niin. Kasvatus on kuitenkin epäterveellä pohjalla, jos siihen liittyy esim.

Tällaisilla opetuksilla häiritään lapsen kasvua henkiseen tasapainoon. Ihmisen tulisi kasvunsa aikana oppia näkemään maailman monet sävyt pystyäkseen mahduttamaan itsensä siihen luontevasti. Mustavalkoinen maailmankuva on pahimmillaan todella väkivaltainen maailmankuva, ja olen nähnyt paljon sitä, miten tämä asia pakottaa ihmisiä aikuisena asioiden käsittelyyn, pahimmillaan masennuksen kautta. Vertaistukiryhmistä on onneksi paljon hyötyä ja ammattimaista terapiaakin tarvitaan usein avuksi.

P.S. Sattumalta (oikeasti!) vaimoni kirjoitti töissään tähän aiheeseen liittyen juuri samana päivänä kuin minäkin 🙂 Tässä linkki siihen:
https://www.kotimaa24.fi/blogit/kun-vaistot-kuoletetaan-oikeaoppisuudella-seuraukset-kammottavat/

Kategoria(t): Rakentavat | Kommentoi

Järjen halveksunnan seurauksia

Järjen äänen halveksiminen muodostuu usein suljettujen yhteisöjen ominaispiirteeksi. Ajattelemisen väheksyminen on yhteisön kannalta perusteltua, sillä se on omiaan lujittamaan sitä. Mutta sillä on seurauksensa: muodostuu ehdottomia totuuksia, jotka eivät välttämättä ole absoluuttisesti ottaen totta. Pahimmillaan niistä voidaan silti puhua jopa kristillisinä arvoina.

Tässä vähän esimerkkejä:

  • Kun omaa ajattelua ei opita arvostamaan, altistutaan helposti karismaattisten johtajien vietäviksi.
  • Pyhiä kirjoja, kuten Raamattua ei saa lukea kriittisin silmin, vaikka kirjoitukset sisältävät valtavan paljon ristiriitaisuuksia.
  • Avioero on syntiä, vaikka sillä saatetaan pelastaa ihmisten elämiä, jopa kuolemalta.
  • Homoseksuaalisuus on syntiä, vaikka se aiheuttaa vähemmän pahaa, kuin vasenkätisyys.
  • Naisten alisteisuutta miehiin nähden voidaan pitää jopa omantunnonkysymyksenä, koska se on Raamatun mukaista.
  • Ehkäisykiellon pyhyys perustellaan Raamatulla, vaikkei siellä lue siitä mitään varteenotettavaa.
  • Ajatellaan, että oma uskonkäsitys on se ainoa oikea ja totuus, koska on marinoitunut siinä opissa lapsesta lähtien. ”On hieno asia, että sain syntyä juuri tähän oikeaan uskoon!”
  • Omaa ajattelua vastaan taisteleminen tuntuu tärkeältä; siinähän taistellaan sielunvihollista vastaan! Helpottaahan se elämistä ja olemista, kun voi lakaista ristiriitaisia asioita maton alle.
Kategoria(t): Kiperät | 2 kommenttia

Jännä muisto ajattelemisesta

Kun vajaa kymmenen vuotta sitten lähdin vanhoillislestadiolaisuudesta, huumaannuin siitä kaikesta, mitä vapaa ajatteleminen tuotti: oivalluksia oivalluksien perään. Aloin miettiä, että filosofiahan tässä voisi kiinnostaa, joten ostin eräänlaisen filosofian aapisen, jossa kerrottiin filosofian historiaa antiikin Kreikasta lähtien. Luin sitä parikymmentä sivuja, erittäin nälkäisesti. Lopetin kuitenkin lukemisen jo parin kymmenen sivun jälkeen, kun tajusin, että jo kauan sitten oltiin mietitty samankaltaisia ajatuksia, kuin minäkin, ja vielä paljon paremmin! Tämä on hassua, mutta tuntui, että he varastivat ajatuksiani aforismeillaan!

En selvästikään ollut tuolloin valmis tuolle kirjalle. Ajatukseni olivat uusia ja omia, enkä halunnut, että minulle enää koskaan syötetään toisten ajatuksia; halusin miettiä niitä itse. Myöhemmin voisi olla kiinnostavaa verrata niitä muiden, minua viisaampien ihmisten ajatuksiin.

Nyt vuosien jälkeen minua hymyilyttää tuo. En enää reagoi noin tunteella näihin asioihin. Uusi elämä uusista lähtökohdista on ajautunut aika mukaviin uomiin. Ja filosofian opiskelu voisi kiinnostaa, jos siinä olisi mitään järkeä

Kategoria(t): Muistot | 2 kommenttia

En olisi kaivannut vakaumukseni kunnioittamista

Kun jouduin elämässäni rajuun kriisiin ja sain terapia-apua, törmäsin kiusalliseen tilanteeseen. Terapeutti tiesi minun olevan uskovainen, ja otti sen huomioon asioiden käsittelyssä:
-”Niin, sinullahan on tuo usko, josta saat tähän voimaa, eikö niin?”
-”Niin”, vastasin, ja tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Päätin lopettaa tuon terapian, välttääkseni kiusallisia aiheita ja tilanteita. Oli epämääräinen ahdistus siitä, että kaikki ei ole aivan kohdallaan.

Hiukan myöhemmin tulin kertoneeksi tuoreelle ei-lestadiolaiselle ystävälle elämäntilanteestani, ja hän sanoi tuohtuneesti:
– ”Mutta tuohan on ihan hullua!”

Hämmennyin tuosta noin rankasta kommentista, sillä olin mieltänyt elämäni kuitenkin aika normaaliksi. Ei kai se nyt sentään hullua ollut? Jäin pohtimaan hämmennystäni ja miettimään tilannettani ulkopuolisen näkökulmasta: eikö niin, että olin epäillyt kaikkea tätä jo vuosikausia? Eikö niin, etten oikein edes muista, milloin viimeksi olen aidosti uskonut näkymättömiin? Kyllä ja kyllä! Mutta en ollut uskaltanut ajatella tätä asiaa loppuun asti, saati sitten vetää omia johtopäätöksiä. Tämä miettimiseni johti kohta rajuun kriisiin ja irtautumiseen  uskonnosta, joka ei sopinut minulle.

Herkkävaistoinen terapeutti olisi mielestäni ihan hyvin voinut tunnistaa minussa jumiutumisen sääntökeskeiseen uskontoon, ilman että aidosti uskoin. Vai olisiko? Onko tämä liian suuri haaste terapeuteille? Kyseessä olisi hirmu tärkeä taito. Miten kunnioittaa asiakkaan vakaumusta ja silti haastaa häntä ajattelemaan? Olin jo vuosia käyttänyt oppimaani hokemaa ”omasta vakaumuksesta” tietyissä tilanteissa, vaikkei se ollut juurikaan omani, vaan lähinnä minulle opetettu.

Mitä olisin toivonut terapeutilta? Ehkä kyseinen terapeutti ei vain sopinut minulle, sillä hän ei päässyt ihoni alle, ainakaan noiden muutaman kerran aikana, kun hänen luonaan kävin. Pystyin luikertelemaan ulos hankalista tilanteista samoilla hokemilla, kuin aina ennenkin. En ehkä siinä tilanteessa ollut valmis kovin rajuun haastamiseen, mutta jonkinlainen hokemieni läpi näkeminen olisi voinut herättää ajatuksia. Hetki ei ehkä vain ollut oikea vielä silloin? Terapeutilla olisi ollut tiedossaan paljon faktoja elämästäni, josta olisi voinut kysyä minulta suoraan, mutta estikö vakaumuksen kunnioittaminen vaikeiden kysymysten esittämisen?

Vuosia myöhemmin, kun olin jo irtautunut, terapia onnistui jo aivan toisella tavalla; olimme tavallaan samalla puolella.

Kategoria(t): Muistot, Terapia | Kommentoi