En olisi kaivannut vakaumukseni kunnioittamista

Kun jouduin elämässäni rajuun kriisiin ja sain terapia-apua, törmäsin kiusalliseen tilanteeseen. Terapeutti tiesi minun olevan uskovainen, ja otti sen huomioon asioiden käsittelyssä:
-”Niin, sinullahan on tuo usko, josta saat tähän voimaa, eikö niin?”
-”Niin”, vastasin, ja tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Päätin lopettaa tuon terapian, välttääkseni kiusallisia aiheita ja tilanteita. Oli epämääräinen ahdistus siitä, että kaikki ei ole aivan kohdallaan.

Hiukan myöhemmin tulin kertoneeksi tuoreelle ei-lestadiolaiselle ystävälle elämäntilanteestani, ja hän sanoi tuohtuneesti:
– ”Mutta tuohan on ihan hullua!”

Hämmennyin tuosta noin rankasta kommentista, sillä olin mieltänyt elämäni kuitenkin aika normaaliksi. Ei kai se nyt sentään hullua ollut? Jäin pohtimaan hämmennystäni ja miettimään tilannettani ulkopuolisen näkökulmasta: eikö niin, että olin epäillyt kaikkea tätä jo vuosikausia? Eikö niin, etten oikein edes muista, milloin viimeksi olen aidosti uskonut näkymättömiin? Kyllä ja kyllä! Mutta en ollut uskaltanut ajatella tätä asiaa loppuun asti, saati sitten vetää omia johtopäätöksiä. Tämä miettimiseni johti kohta rajuun kriisiin ja irtautumiseen  uskonnosta, joka ei sopinut minulle.

Herkkävaistoinen terapeutti olisi mielestäni ihan hyvin voinut tunnistaa minussa jumiutumisen sääntökeskeiseen uskontoon, ilman että aidosti uskoin. Vai olisiko? Onko tämä liian suuri haaste terapeuteille? Kyseessä olisi hirmu tärkeä taito. Miten kunnioittaa asiakkaan vakaumusta ja silti haastaa häntä ajattelemaan? Olin jo vuosia käyttänyt oppimaani hokemaa ”omasta vakaumuksesta” tietyissä tilanteissa, vaikkei se ollut juurikaan omani, vaan lähinnä minulle opetettu.

Mitä olisin toivonut terapeutilta? Ehkä kyseinen terapeutti ei vain sopinut minulle, sillä hän ei päässyt ihoni alle, ainakaan noiden muutaman kerran aikana, kun hänen luonaan kävin. Pystyin luikertelemaan ulos hankalista tilanteista samoilla hokemilla, kuin aina ennenkin. En ehkä siinä tilanteessa ollut valmis kovin rajuun haastamiseen, mutta jonkinlainen hokemieni läpi näkeminen olisi voinut herättää ajatuksia. Hetki ei ehkä vain ollut oikea vielä silloin? Terapeutilla olisi ollut tiedossaan paljon faktoja elämästäni, josta olisi voinut kysyä minulta suoraan, mutta estikö vakaumuksen kunnioittaminen vaikeiden kysymysten esittämisen?

Vuosia myöhemmin, kun olin jo irtautunut, terapia onnistui jo aivan toisella tavalla; olimme tavallaan samalla puolella.

Kategoria(t): Muistot, Terapia | Kommentoi

Itseni vartija

Muistikuva:

Toistakymmentä vuotta sitten kipuilimme, onko sopivaa mennä Novospasskin luostarikuoron maksulliseen kirkkokonserttiin. Menimme lopulta, epäilyksistämme huolimatta. Konsertti oli upea ja harraskin ja se jäi vahvasti mieleeni. Kirkon pihalla tapasimme yllättäen paljon tuttuja rauhanyhdistykseltä, nuoria ja vanhoja. Hieman häkeltyneenä tervehdimme heitä ohimennen ”mmntrve”, ”mntere” jne ja ihmettelimme, oliko tällaista toimintaa harjoitettu pitkäänkin meidän tietämättämme.

Kasvoin 70-80-luvulla, jolloin vanhoillislestadiolaisuus eli tiukinta vaihettaan. Konsertteihin meneminen oli ehdottomasti syntiä.

Minua innostettiin pianonsoittoon, jotta voisin opetella soittamaan siioninlauluja ja virsiä. Innostuin soittamisesta aivan valtavasti, ja soittotunneilla innostuin kehittämään itseäni klassisen musiikin saralla aika pitkällekin. Tunsin ja tiesin, että kohta on kyllä raja vastassa: ei uskovainen ihminen voi tehdä musiikista ammattia. Onneksi minulla oli vaihtoehto: opiskelin turvalliseen insinöörin ammattiin. Tunnen ihmisiä, joille tämä oli paljonkin kipeämpi asia: musiikin lahjakkuudesta ei voi tehdä itselleen ammattia, jos se liittyy esiintymiseen yleisön edessä. (Muissa ammateissa uskovaiset ovat kyllä voineet ongelmitta esiintyä yleisön edessä, ja ottaa vastaan maailman kiitokset.)

Vielä tällä vuosituhannella kuulin puheita, jotka muistuttivat noista ajoista, vaikka aistin myös uusia, raikkaampia tuulia.

Sitä vain olen jälkeenpäin ihmetellyt, että miten ihmeessä ihmisten elämän rajoittaminen liittyy Jumalaan, Jeesukseen ja uskomiseen!? Minä en lähtökohtaisestikaan ole kovin uskonnollinen ihminen. Miksi joillain oli oikeus pakottaa minut tekemään elämänvalintoja sen perusteella, miten he itse uskoivat? Koska olin aivan liian pieni tekemään omia päätelmiä, minut saatiin opetettua itseni vartijaksi. Itseni vanginvartijaksi vankilassa, johon synnyin.

Siinä sitten elin ja yritin edistää elämääni nuppuna, joka ei koskaan päässyt kunnolla kukkimaan. Noin 35-vuotiaana koin vihdoin olevani sen varran anarkisti, että väljensin elintilaani ja tilasin liput Novospassikin luostarinkuoron kirkkokonserttiin. Suuri maailma oli vielä kokematta, mutta tuo oli surkuhupaisuudessaan ihan hyvä alku. Vartija antoi lopulta vähän periksi.

Kategoria(t): Muistot | 3 kommenttia

Uskonto-somekeskustelujen osapuolet

Kun uskonnoista keskustellaan sosiaalisessa mediassa, mukana on monenlaisia keskustelijoita. Koitan tässä -hieman yksinkertaistaen- kertoa, millaisia ovat tyypilliset some-keskustelijat, joihin olen vuosien varrella törmännyt. 

Uskontokielteinen
Ei ymmärrä, miksi vielä 2000-luvulla on uskontoja ylipäätään. Ei meinaa provosoivalla tyylillään saada ääntänsä kuuluviin keskusteluissa. Taustalla usein lahkotrauma.

Fraasibotti
Raamattusitaatteja ja muita opittuja fraaseja ilmaantuu satunnaisesti keskustelun sekaan. Fraasibottien toiminta mielletään hieman noloksi kaikkien osapuolten mielestä.

Raamattuasiantuntija
Viittaa argumenteissaan toistuvasti Raamattuun, vaikka tuntee siitä vain kuulemiaan yksittäisiä kohtia.

Rakentava fundamentalisti
Pysyy Sanassa, mutta osaa kunnioittaa muitakin näkemyksiä, eikä pelkää keskustelua. Tämä on aika sympaattinen, mutta vähän harvinaisempi laji.

Vastaherännyt
Juuri liikkeestä irtautumut. Prosessit kuohuvat valtoimenaan. Suree menetettyä nuoruutta ja jakaa Kaija Koon biisejä.

Katkera
Fiktiivinen, retorinen hahmo.

Kieltäjä
Kieltää ongelmat. Joko siksi, ettei tiedä niiden olemassaolosta, tai siksi ettei pidä siitä, että niistä keskustellaan.

Tasapainoinen
Omista prosesseista on jo aikaa. Ymmärtää tämän aiheen monet vivahteet. Pyrkii rakentavaan vuoropuheluun ja välttää viljelemästä ehdottomuuksia.

Jyrä
Oma kokemus on totuus. Tämä pätee ”rajan” molemmilla puolilla oleviin. Alalajeina a) traumapohjaiset jyrät b) epäempaattiset jyrät.

Uskossaan epävarma
Kommentoi parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta poistaa hädissään kommenttinsa, kun huomaa, että sille tulikin hankala vasta-argumentti.

Ulkopuolinen
Ei ymmärrä, mikä tässä on niin ongelmallista. ”Jos sun usko ei sovi sulle, niin sähän voit vain lähteä pois siitä, problem solved.”

Tämä ei varmastikaan ole täydellinen lista, joten sitä saa jatkaa.

Edit: Tämä ei ole tarkoitettu ihmisten lokeroinniksi mitätöintimielessä, vaan ovat vain omia havaintojani yksinkertaistettuna. Itsekin monessa noista lokeroissa olleena 🙂

Kategoria(t): Luokittelematon | Kommentoi

Lapselle ei saa kertoa helvetistä 

Olen vuosia keskustellut uskontoon liittyvistä aiheista, enemmän tai vähemmän rakentavasti, pyrkien keskustelemaan ja parantamaan maailmaa. Monta kertaa on väsyttänyt, sillä tämä on niin haastava laji. Haasteita on paljon: jo se, että sanat merkitsevät eri ihmisille eri asioita, aiheuttaa viestinnällisiä ongelmia.

Mutta mitä ajattelen pohjimmiltani, jos saan sanoa sen aivan rehellisesti? Mitäpä, jos läväyttäisin sen tähän sellaisena, kun se on, ilman kiertelyjä:

Lapselle ei saa puhua synnistä, maailmanlopusta eikä helvetistä.

Niin. Tuota mieltä olen, lihavoiduilla kirjaimilla. Lasta ei saa pelotella kuolemanjälkeisillä aiheilla, sillä ne voivat vaikuttaa hänen identiteettiinsä erittäin haitallisesti.

Sivistynyt vasta-argumentti: Ota huomioon, että arvovapaata kasvatusta ei ole olemassa.

Vastaukseni: Ei niin, ja otan sen huomioon. Mutta et sinäkään lyö lastasi, sillä tiedät ja tunnet, että sellainen tekee pahaa lapselle. Hengellisen väkivallan pitäisi olla aivan yhtä tuomittavaa ja samasta syystä: se tekee lapselle pahaa.

Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten täälläkin päin maailmaa lyötiin laillisesti lapsia, kehottihan siihen Raamattukin, mutta nykyään sivistysmaissa osataan lisääntyvässä määrin ajatella tätä lapsen kannalta. Samoin tulisi suhtautua uskontokasvatukseen. Lapsi ei varmastikaan kärsi siitä, että hänelle puhutaan Jeesuksesta ja enkeleistä. Mutta hänelle tehdään tosi paha karhunpalvelus, jos hänelle opetetaan ehdottomia totuuksia uskon asioista: että hän elää pahassa maailmassa ja on osa pientä joukkoa, joka pääsee taivaaseen. Tuollaista yksipuolista (ja mitä todennäköisimmin harhaista) maailmankuvaa opettamalla rajoitetaan lapsen identiteetin luontaista kehitystä ja sitä kautta lapsen mahdollisuuksia elämässään. Myös lapsen moraalinen kehitys voi jäädä vajaaksi, kun tärkeät asiat opitaan lähinnä tottelemisen kautta, jolloin hyvä voi olla pahaa ja paha hyvää, riippuen syntikäsityksestä. Lapsi tulee kasvattaa maailmaa varten, ei taivasta varten.

Oho, sain kiteytettyä tuon aiheen yhteen lauseeseen, lihavoidaanpa se siis:

Lapsi tulee kasvattaa maailmaa varten, ei taivasta varten.

Tämä asia on minulle yhtä selvä, kuin se että lasta ei saa lyödä. Minun on vaikea keskustella rakentavasti tästä aiheesta, sillä olen tältä osin jo lukinnut kantani; kyseessä on lastenoikeusasia.

EDIT 6.10.2016: Kommentoija ehdottaa, että lause toimisi paremmin niin, että lasta kasvatettaisiin elämää varten eikä taivasta varten. Ostan tuon pointin, sillä se on loistava.

Kategoria(t): Kiperät, Saarnat :) | 7 kommenttia

Miten tullaan vanhoillislestadiolaiseksi?

Ystäväni antoi luvan tämän julkaisemiseen:

Tänään eräs kaveri kysyi uteliaisuuttaan, taustani tietäen, miten esim. hän ja hänen vaimonsa voisivat tulla lestadiolaisiksi. Vastasin että uskomalla synnit anteeksi jeesuksen nimessä ja veressä. Siinäkö kaikki? kuului ihmettelevä kysymys. Vastasin hänelle että ei ihan, sen jälkeen sinun tulisi tehdä/ajatella/toimia seuraavat asiat:

  • Luopua ehkäisystä ja ajatella että lasten määrä on se montako sattuu syntymään
  • Luovut telkkarista, tai kannat sen ainakin olohuoneesta makkariin ja laitat pleikkarin näkyvästi sen viereen.
  • Vaimosi luopuu korvakoruista ja ei enää käytä niin voimakasta meikkiä, itseruskettava voide sallitaan
  • Lauantai-illan saunan jälkeen et juo enää edes yhtä olutta ja lopetat alkoholin nauttimisen kokonaan
  • Poikasi lopettaa jalkapalloharrastuksen joukkueessa ja sinä et toimi enää valmentajana
  • Et kuuntele enää rakastamaasi raskaampaa musiikkia, vaan miellyt hengelliseen ja klassisempaan musiikkitarjontaan
  • Pidät minua ihmisenä joka ei usko oikein ja olen matkalla kadotukseen, sinä pelastut mutta minä en

Tässä kohtaa pidin tauon, kaverini oli mykistynyt: -Siinäkö kaikki?
Ei ihan, vastasin ja lisäsin vielä seuraavat asiat:

  • Käyt perheesi kanssa seuroissa mieluusti joka viikko paikallisella toimitalolla
  • Et vaadittuna vaan hyvällä mielellä osallistut toimitalon ylläpitoon omalta osaltasi ja otat vastaan sinulle ehdotetut työvuorot
  • Jos olet kovasti erimieltä toimintatavoista, sinun kannattaa miettiä sanotko niitä ääneen, se voi olla merkki siitä että et usko oikealla tavalla
  • Uskot siihen että vain tässä valtakunnassa/joukossa on pyhä henki, jonka kautta ihminen pelastuu ja säilyy uskomassa
  • Uskot että kaikki edellämainitut asiat eivät ole järjellä ymmärrettäviä ja et siksi kyseenalaista asioita vaan uskot niinkuin opetetaan ja oikeastaan et mieti uskoasi vaan toimit niinkuin kaikki muutkin toimivat

Lopetin esitelmäni kysymykseen – haluatko vielä uskoa synnit anteeksi? Kaverini naurahti ja tuumasi unohtaneensa sen anteeksiannon jo täysin, kun oli aika paljon muuta muistettavaa mitä täytyisi tehdä. Jälleen kerran jouduin vakuuttelemaan jokaisen kertomani seikan olevan ihan oikeasti totta.

Kaverini ei aikonut tehdä parannusta.

—-
Oma kommenttini tähän on, että toinen tapa tulla lestadiolaiseksi on syntyä sellaiseksi. Silloin ei tuo kaikki tunnu aivan yhtä oudolta, sillä siihen tottuu. Hankalaa tulee välillä, kun joutuu miettimään asioita, mutta juuri siksi sellaista kannattaa välttää.

Kategoria(t): Sitaatit | Yksi kommentti

Olemisen sietämätön keveys

(Pahoitteluni kliseisestä otsikosta. Mua vähän ällöttää nyt. Halusin keksiä jotain ironista, mutten saanut aikaan mitään omaa. Ei tämä ole aina helppoa. Lohduttaudun sillä, että Vain elämää tai Näillä mennään olisivat vieläkin nolompia otsikoita.)

Selviän elämästäni nykyään aika mukavasti. Ajoittain kuitenkin ahdistaa. Se voi lähteä esimerkiksi jostain lehtiartikkelista, johon törmään. Jos siinä käsitellään tiukkaa ja rajoittavaa uskonnollisuutta tai narsismia, aivoni hypähtää helposti moodiin, josta se ei hetkeen palaa. Tulee takaumia, muistikuvia. Olen käsitellyt niitä tosi paljon, psykoterapiassakin, ja olen oppinut tulemaan toimeen niiden kanssa. Nytkin selviän, vaikka olenkin taas vähän aikaa pienessä stressitilassa.

Joskus tekisi mieli olla vihainen jollekin. Sitten kuitenkin ymmärrän, että joutuisin siinä samalla olemaan vihainen myös itselleni. En voinut sille mitään, mihin synnyin, se on selvä, enkä voi siitä syyttää ketään. Oikeastaanhan minun kuuluisi olla jopa kiitollinen siitä, että olen syntynyt. Kelle sitten olisin kiitollinen? Ihmisille, Jumalalle? Niille, joille pitäisi olla vihainenkin? Jossain vaiheessa aikuisuutta alkaa kuitenkin ihmisen oma vastuu elämästään ja valinnoistaan. Minä en sitä vastuuta ottanut. Minulle ei  opetettukaan vastuunottoa, mikä on ehkä hieman lieventävä asianhaara tässä. Mutta silti. Aikuisen ihmisen pitäisi pystyä olemaan niin vahva, että rakentaa oman elämänsä sen mukaan, miten ajattelee. Minä en tehnyt sitä. Minä ajelehdin, veltosti ja selkärangattomasti.

Ajelehdin umpikujaan. Raskaaseen kriisiin, joka sitten herätti minut. Yhtäkkiä olin 37-vuotias burnoutista kärsivä suurperheellinen leski-yksinhuoltaja hyvin monimutkaisessa elämäntilanteessa. Heräsin aivan kuin hypnoosista, ja mieleeni alkoi nousta kysymyksiä. Missä olin? Kuka olin? Kuka olen nyt? Mitä haluan? Mitä tarvitsen? Miten tästä selvitään?

Monen vuoden päästä voin todeta, että kyllä, selvitty ollaan, jotenkin. Mutta mielessäni on vielä paljon avoimia kysymyksiä. Ei ne aina vaivaa, mutta tosiaan ajoittain. Onko minun jotenkin hyväksyttävä menneisyyteni, jotta voisin päästä vapaammaksi? Antaa anteeksi? Kenelle? Ei ole kukaan tullut pyytämään, enkä oletakaan sellaista tapahtuvan. Enkö sitten ole antanut itselleni anteeksi, kuten naistenlehtitarinoiden selviytyjät kertovat tehneensä?

Jollain tasolla olen hyväksynyt sen, että elämäni meni, miten meni. Lisäksi tunnistan sen, etten ole kokemuksineni ainoa lajissani. Moni muu taistelee samoja taisteluja, eikä kaikilla ole yhtään sen helpompaa kuin minulla. Olen huomannut, että haluan olla auttamassa noita taistelijoita. Se tuo tärkeää merkitystä elämääni. Asian varjopuoli on se, jonka vuoksi tämänkin kirjoitin, että seuratessani taistelutantereita kohtaan asioita, jotka tuovat välillä takaumia itsellenikin. Niiden käsittely taas toisaalta tuo olooni vähän helpotusta, ja joskus löytyy jopa löytyy vähän rakennuspuitakin. Jos vaikka joskus olisi vieläkin helpompaa?

 

Kategoria(t): Terapia | 3 kommenttia

Varmuus säilyy, kun ei perehdy

Kun olin vielä uskovainen, en törmännyt kovin usein tietoon, joka sotkisi uskoani. Jälkeenpäin minulle selvisi, että olihan netissä ollut jo pitkään vaikka minkälaista keskustelua ja kokemuksien jakamista tästä uskosta. Nämä keskustelut olisivat takuulla aiheuttaneet minussa pahenevia epäilyksiä, jos olisin törmännyt niihin. Miksi en sitten törmännyt niihin?

Yksi selitys lienee se, että olin elämäni pahimmissa ruuhkavuosissa. Ei yksinkertaisesti ollut aikaa käyttää energiaa muuhun, kuin aivan välttämättömiin asioihin. Mutta tuo ei selitä kaikkea. Minulla oli myös päällä jonkinlainen esto: en halunnut häiritä itseäni liian vaikeilla ajatuksilla! En pääse kunnolla sisään silloisiin ajatuksiini, mutta jotenkin minulla oli tarve suojella itseäni. Minulla oli ”itsestäänkin” pelottavan suuret epäilykset, ja oikeastaan minussa ei enää pitkään aikaan edes ollut uskoa. Siis minkäänlaista uskoa tuonpuoleiseen. Mutten halunnut tehdä tiliä itseni enkä läheisteni kanssa näistä asioista, sillä koin, että pelissä oli niin paljon; olihan tämä uskonnollinen yhteisö koko elämäni viitekehys.

Minulla oli yksinkertaisesti vastassa suuri pelko. Pelkäsin seurauksia, jos kerron ajatuksistani. Olin jo antautunut sille ajatukselle, että tämä elämä vedetään nyt näin, tuntui miltä tuntui. Päässäni jyskytti epämääräinen ahdistus ja vapaudenkaipuu, joka näkyi ulospäin ainoastaan raskaissa painajaisunissa, joihin viimeisinä vuosina heräilin silloin tällöin. Kirjoitin niitä ylös, sillä tuntui, että niissä oli jotain tulkittavaa. Sitten kuitenkin aina tuhosin ne kirjoitukset. Taas syynä oli pelko.

Voi, kun joku olisi silloin voinut suhteuttaa minulle tilanteeni, verrata muihin eksklusiivisiin uskontoihin, tiedolla, jota on olemassa vaikka kuinka paljon. Vakuuttaa minulle, ettei ihmisen tarvitse taipua mahdottomuuksiin syntyperänsä vuoksi. Sillä siitähän on kyse: minähän vain satuin syntymään vanhoillislestadiolaiseksi. Ei sen tosiasian tarvitse määrittää koko elämää, ellei sitä halua. Niin yksinkertaista se on, periaatteessa, mutta:  kun on osa taulua, ei näe sitä. Sama voidaan sanoa mistä tahansa kiinteästä ja tiukasta yhteisöstä: vasta ulkopuolella näkee kunnolla, missä tuli oltua.

Epäilen vahvasti, että liikkeessä on muitakin minunlaisia ihmisiä. Ihmisiä, joita ahdistaa epämääräisesti, mutteivät uskalla perehtyä tilanteeseensa aidosti ja rehellisesti. Siksi ulkopuolinen rohkaisu on tarpeen. Minäkin sain lopulta rohkaisevia ”tuuppauksia”, mutta tilanteeni oli siinä vaiheessa jo melko katastrofaalinen.

Kategoria(t): Terapia | Kommentoi